Tiellä, joka Leskelästä vei Antti Tikkasen pirtin ohitse, hiipi yksinäinen mies. Takin kaulus oli huolellisesti nostettu korviin saakka ja suun kohdalla pantu neulalla kiinni. Leveäröytäisen hattunsa oli mies painanut niin syvälle, että ainoasti nenä ja silmät olivat näkyvissä.
Mahdotonta olisi kenen tahansa ollut tässä puvussa tuntea Erkki
Ollikaista, jos ei hän olisi sitä tietänyt.
"Tuolla", sanoi hän nähdessään heikon valon säteen tunkeutuvan Antti Tikkasen tuvan akkunasta. "Tuolla se varmaankin on. 'Ensimmäinen tupa vasemmalla kädellä', niinhän tuo Vihtakannan mies sanoi. Hän oli siellä nähnyt pari kaunista tyttöä, sanoi hän edelleen. Niin, tämä se epäilemättäkin on; kyllä minä olen arvannut oikein".
Hän oli nyt ehtinyt tuvalle ja lähestyi pientä akkunaa. Pöydällä paloi kapea kynttilä pullon suussa ja ympärillä istui kolme miestä, jotka nähdessään Erkki vähän vavahti. Ne olivat Antti Tikkanen, Jussila ja venäläinen katteini Demonov. Pirtin seinät olivat niin ohuet, että Erkki selvästi saattoi kuulla kaikki mitä puhuttiin.
"Onko totta että yliesikunta on Vihtakannassa?" kysyi Antti nostaen viinapikarin huulillensa. "Onko se totta?"
"On", vastasi katteini kuivasti.
"Sitte se myös on hukassa", mumisi Erkki itsekseen.
Jussila, joka tähän saakka oli ollut vaiti, väitti nyt:
"Mutta jos Suomalaiset tulevat kimppuumme, minne sitte naiset kätkemme."
"Äh", sanoi katteini osoittaen hymyillessään kaksi riviä heleän valkeita hampaita, jotka kuitenkin hänen näin irvistäessään näyttivät torahampailta. "Onhan minun väkeni lähellä, ja eihän liene ylen vaikeata viedä näitä vastustelevia aarteitamme sinne. Mutta", jatkoi hän katsoen kettumaisesti Jussilaa, "emmeköhän vaihettaisi. Sinulla on kauniimpi ja sävyisempi, majurin tytär on kiukkuinen kuin itse piru ja puree ympärillensä kuin vihanen kissa. Vaihettakaamme. Ha, ha, ha!"