Kun hän taas tuli kirkon ovelle, kysyi Katri häneltä levottomin katsein:
"Mitä Tiina mielii"
"Ei mitään, Katriseni", vastasi nuori mies iloisen näköisenä. "Hän rupatti vaan tunnettua kaikellaistansa".
Morsian uskoi Erkin puheen. Hän hymyili luottavasti sulholleen, ja käsi kädessä astuivat he kirkkoon, jossa he istuivat muutamaan ensimmäisistä penkeistä pappilan mamsellien ja Heiniojan majurittaren sekä hänen kahden kauniin tyttärensä rinnalle. Katri oli kuitenkin kauniin kaikista. Niinpä Erkinkin mielestä eikä hän yksin sitä mieltä kannattanut, vaan samaa olivat useimmat nuoret miehet, sillä yhtä mittaa kurkistelivat he salavihkaa ensipenkkiin päin.
Löytyykö mitään kauniimpaa kuin nuori nainen morsiuspuvussaan? Useimmat varmaankín vastaavat: ei. Taaksensa hän jättää viattomat ja leikilliset lapsuutensa vuodet, astuaksensa uudelle vaikutusalalle, missä aavistukset ovat hänelle luoneet elämän, joka hänestä on ihaninta mitä hän on uneksinut. Siitäpä säihkyvätkin hänen silmänsä tavallista tulisemmin. Hänelle on sulho kaikki, maailma ei mitään.
Niin Katrikin nyt ajatteli, eikä nähnytkään ketään muuta kuin Erkin. Syntyneenä ja kasvaneena pienimmässä mökissä Heiniojan maalla, jossa hänen isänsä oli asunut kaiken aikaa kun hän oli ollut naimisissa vuotta tätä ennen kuolleen vaimonsa kanssa, josta Katri oli täydellinen kuva; aina tottunut kovempiin kärsimisiin ja ahkera kuin muurahainen, oli hän jo lapsuudestaan rakastanut Erkki Ollikaista. yhdessä olivat he paimentaneet talon karjaa, ja kun kerran semmoisessa tilaisuudessa nälkäinen susi oli hyökännyt nuoren tytön päälle, heittäytyi ainoastaan viidentoista vuotias Erkki Katrin ja pedon väliin, ja hänen onnistuikin kovan taistelun perästä voittaa se siten että hän työnsi sauvansa suden avattuun kitaan; yhdessä olivat he myös kiidelleet Nevajärven ja Kangasjärven pinnoilla sekä tyvenellä että myrskyssä; yhdessä olivat he rukoilleet aamu- ja iltarukouksensa ja käsi kädessä kävelleet pieneen kirkkoon, jossa heidän raikkaat äänensä usein kuultiin muita kovemmin. Vähitellen muuttui heidän lapsellinen rakkautensa lämpeämmäksi, ja nyt heidän piti yhdessä astua pyhitetyn alttarikehän eteen, sen seurakunnan läsnä ollessa, joka tunsi heidän lapsuutensa tunteet, vannomaan toisillensa ikuisen ja vilpittömän uskollisuuden. Ei siis ihmettä, että he tunsivat hetken yhä juhlallisemmaksi.
Ijäkäs saarnamies, juuri semmoinen arvollinen sielunpaimen, josta Tegnér puhuu suurenlaisessa runoelmassansa "Rippilapset", puhui "siitä rakkaudesta, joka käy kaiken ymmärryksen ylitse". Hän puhui lempeästi ja sydämellisesti, ja selvään saattoi sekä kuulla että nähdä hänen puhuvan sydämensä kieltä. Ja sittekuin hän kauvan oli puhunut tästä rakkaudesta, joka tekee onnelliseksi sekä elämässä että kuolemansa, lausui hän muutaman sanan maallisesta rakkaudesta taivaallisen rakkauden henkäyksenä, korkeimman olennon osana, joka on rakkauden puhdas lähde.
Katsoihan hän Katriin tätä puhuessaan? Katsoipa niinkin, sen kaikki huomasivat ja he näkivät myös hänen katseensa hurskaana ja lempeänä olevan kiinnitettynä tyttöön, "hänen rakkaimpaan rippilapseensa" niinkuin ukon oli tapana sanoa Katrista. Näissä hänen katseissansa oli niin paljon toivoa ja niin syvä luottamus, että nuori tyttö luuli itsensä levolliseksi kun hän katsoi näihin vanhoihin silmiin, jotka olivat elämässä nähneet niin paljon enemmän kuin hän. Ja kun vanha sielupaimen syvällä, miehevällä ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellänsä lausui nämät sanat: "sillä rakkaus on kuolemaakin väkevämpi" ja samassa loi Katriin isälliset silmänsä, joita hän yhä oli oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan, ei hän enään saattanut pidättää kyyneleitänsä, vaan kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhki puoliääneen. Mutta ne olivat suloisia kyyneleitä, onnellisia kyyneleitä, jotka valuivat hänen kasvoillensa, ja niin hän istui penkissä kumarruksissaan saarnan loppuun asti.
Vihdoin tuli molempien nuorten kauvan toivoma ja kaipaama hetki. Vanhemmat ja ystäviä seurassansa astuivat he alttarikehän eteen, jonka sisäpuolella vanha painaen oli valmiina yhdistämään heidät mieheksi ja vaimoksi.
He olivat jo antaneet toisillensa lupauksensa selvällä ja kuuluvalla äänellä ja siunausta oli juuri ruvettu lukemaan, kuu kirkon ulkopuolella kuului huuto: