Äkkiä kuului rahahdus ja Anna arvasi vartijan nousseen ylös. Hän laskeutui sentähden hiljaa puriloille jälleen ja oli raskaasti makaavanaan. Mutta kyllä hänen korvakalvonsa olivat kireällä. Jääkärin hiljaiset askeleet lähenivät, ja suureksi hämmästykseksensä kuuli hän pian Venäläisen kuuman, viinalta tulevan hengittämisen polttavan kasvojansa. Hän oli vähältä huutaa kauhusta ja peljästyksestä, mutta hän hillitsi sen iljettävän tunteen, joka häntä valtasi ja makasi liikkumatonna, vaikka veri oli jäähmettymäisillään hänen suonissaan.
"Ehkä hän vaan tahtoo tutkia makaanko minä vai enkö", ajatteli hän ja olikin varsin oikeassa. Sittekuin Venäläinen hetken oli kuullellut hänen tasaista hengittämistänsä (tyttö teki sen itse niin tasaiseksi kuin hän voi, vaikka se vaati häneltä mitä suurimpia ponnistuksia), mutisi hän muutamia epäselviä lauseita, ja siitä tavasta, jolla hän sen teki, saattoi Anna päättää hänen olleen hyvillänsä siitä että hän näki nuoren tytön olevan unessa.
Eikä kulunutkaan monta minuuttia ennenkuin hän kuuli molempain vartijansa kilpaa kuorsaavan.
"Nyt taikk'ei koskaan", ajatteli hän ja nousi ylös. "Käyköön kuinka tahansa, mutta…"
Hän ei lopettanut lausettansa, vaan laski pienet, kivien, oksien ja kantojen haavoittamat jalkansa maahan. Aluksi niitä särki niin, että hän oli tuskasta huudahtamaisillaan, mutta hän voitti pian tämän vastuksen ja nousi seisaalleen. Hetkisen muisteltuansa missä päin katteini Rosovskin sija oli, rupesi hän, ensin kontaten ja sitte käyden, pyrkimään metsästä pois.
Joka pimeänä yönä, olkoonpa se kesäyökin, on koittanut päästä ulos oudosta ja taajasta metsästä, ilman vähintäkään ohjausta ja tietoa suunnasta, se saattaa täydelleen tietää mitä tämä heikko tyttöraukka kärsi pitkällisellä paollansa. Käsistä ja jaloista juoksi verta, niin ne olivat raadeltuneet, mutta hän ei tuntenut sitä, sillä joka hetki ajatteli hän, että hänen pakonsa oli huomattu ja että takaa ajajat jo olivat hänen jäljillänsä. Ja tämä ajatus juuri piti voimassa hänen useasti horjuvaa rohkeuttansa ja sai hänen unhottamaan kovan tuskan, jota hän kärsi, kun oksat, kivet ja okaat repivät ja haavoittivat hänen kasvojansa, käsiänsä, käsivarsiansa ja jalkojansa.
Vihdoin rupesi jo päivä voittamaan yön. Metsä rupesi yhä valkenemaan ja linnut alkoivat laulaa aamuvirsiänsä.
Väsymyksestä uupuneena vaipui tyttöparka, jonka ei milloinkaan tarvinnut semmoisiin ponnistuksiin tottua ja jolle ruumiillinen kärsimys oli satua, mistä hän ehkä oli lukenut kirjoissa, alas erään pensaikon reunalle. Hän ei jaksanut käydä kauvemmaksi.
"Käyköön kanssani kuinka tahansa", ajatteli hän, "mutta minun täytyy nyt nukkua".
Väsyneenä vaipui hän pian unettaren helmaan, josta hän heräsi vasta kun karkea ääni vieressään huusi: