Erkki oli nimittäin mitä kovimmalla mielenliikutuksella seurannut asioiden menoa tuvassa. Kuu Demonov ensi kerran tahtoi syleillä Katria, mutta josta Jussila esti hänen, oli hän kumartunut maahan ja ottanut käteensä raskaan kiven. Kun Venäläinen toisen kerran yritti tehdä saman tempun, ei hän enään kyennyt hillitsemään raivoavia tunteitansa. Kaikella voimallansa heitti hän kiven akkunasta sisälle, koettaen osata katteinin päätä.
Jussila oli jo enemmäksi kuin puoleksi vetänyt puukkoansa tupesta ja aikoi jo syöstä puoleksi päihtyneen Venäläisen päälle, jospa se olisi maksanut hänen henkensäkin, kun Erkki odottamatta sekaantui asiaan. Mutta Erkin heitto ei ollutkaan niin tarkka kuin hän olisi tahtonut. Kivi särki ruudun yhtä helposti kuin munan kuoren ja mennä suhisi ihan ryssän pään ohitse sekä särki vastaisella seinällä riippuvan ruutisarven.
Jos salama äkkiä olisi iskenyt keskelle huonetta taikka Sandels itse koko joukkonsa kanssa yht'äkkiä olisi ilmestynyt huoneesen, ei se ensikädessä olisi hämmästyttävämmästi vaikuttanut. Ensimmäiset silmänräpäykset olivat miehet varsin mykkinä. He katselivat turmiota ennustavalla äänettömyydellä toisiansa, luoden tirkisteleviä katseita milloin särkyneesen ruutisarveen, milloin reikään akkunan-ruudussa, josta viileä yötuuli tulvasi sisälle ja suuria sadepisaroita pirskui permannolle. Molemmat naiset olivat oitis kiljahtaen paenneet sisähuoneesen.
Hämmästyksen vielä vallitessa ja venäläisen katteinin selvitessä, tahdomme kertoa miten Anna Segercrantz pääsi Rosovskista ja joutui Demonovin käsiin.
Laahattuna kahden jääkärin välissä Juvan kirkkotarhasta, uupui tuo heikko tyttö pian voimatonna maahan.
Monta kertaa turhaan koetettuansa saada häntä kävelemään, käski Rosovski tehdä purilot oksista. Se oli valmis muutamassa silmänräpäyksessä ja itkevä sovitettiin niille, hänen innokkaista vastustelemisistaan huolimatta. Hän ei luonnollisesti toivonut mitäkään hartaammin kuin että Suomalaiset tulisivat hänen pelastamaan ja alinomaa hän rukoili sitä. Mutta päivä ja yö kului eikä mitään pelastusta kuulunut.
"Oi, Jumala, Jumala, oletko siis kokonaan minun hyljännyt?" huokasi hän kätkein kasvonsa käsiin. "Eikö siis ole vähääkään vapaaksi pääsemisen toivoa".
Vaara luo melkein aina rohkeita luonteita kaikkein heikoimmista. Juuri Annan ajatellessa kotoa ja kuinka äiti ja sisar nyt surivat hänen onnettomuuttansa, pisti hänen päähänsä tämä ajatus:
"Entä jos koettaisin paeta? Kyllä minä kotio löydän".
Yön pimein aika oli jo tullut. Ympärillänsä oli kaikki hiljaista; ei hän kuullut muuta kuin molempain vartijoittensa, kahden jääkärin yksitoikkoista kuiskutusta. Ei missäkään päin näkynyt mitään valoa. Metsässä vallitseva hämy esti hänen näkemästä kuin jonkun kyynärän ympärillensä. Tuskin pari kyynärää hänestä olivat Venäläiset pitkänään ja ottivat tavan takaa napauksen "votkilla" (viinalla) täytetyistä matkaputeleistaan. Heidän kuiskutuksensa kävivät yhä epäselvemmiksi ja pian tyttö huomasi toisen vartijan raskaasti nukkuneen. Toinen taisteli vielä unensa kanssa. Pitkiä lauseita kielellä, joita ei Anna ymmärtänyt, virtasi hänen huuliltaan, milloin hiljaa, milloin täyttä suuta. Siitä ja hänen puheensa eri äänistä, saattoi hän ymmärtää ettei jääkäri ollut erittäin hyvillään tästä yksinänsä vahtimisesta.