Aivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan juurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti tunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin lyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat välttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi hän aina oikeaan.
Ja tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko ilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan. Nuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen huomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue v. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt värväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi hän rintamaan. — Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän muuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden jälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja usein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:
"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä nylkeä." Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, vastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: "Niin, ajatelkaapas, kun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla. Koko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja kaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on kysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät toiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat osaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että juuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä, peräytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen niin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat", niin lopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja, mutta suonikkaita käsiään.
Ja surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta syttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni onnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta huolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa tapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja Suomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.
"Pommeja ja granaatteja", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa, silloin, kun hän oikein innostui, "jos minä olisin ollut mahtimiesten paikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä takaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja Buddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus."
Ukko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa monta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut, muutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa mieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota Stehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin järjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.
Illalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta Kronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi oli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla äänellään:
"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?"
"Haluan puhutella teitä, isä Jan", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.
"Onko se Granmar?"