Kun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali Gudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten vast'edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi parasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui hän:
"Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut haltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi luonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt'eipä mahdottomaksikin, huomaamatta tunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme sen tien kuin äsken mainitsin."
Agdakin puuttui puheeseen ja sanoi:
"Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä luultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle — —"
"En minäkään", keskeytti ukko Stehn, "minä kannatan Agdaa ja ehdotan, että heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin suuri kannattamaan meidät kaikki, ja — —"
Nyt keskeytti Granmar vuorostaan ukko Stehnin ja sanoi:
"Joutuun veneelle, meillä ei ole aikaa viivytellä!"
"Hiljaa!" kuiskasi samassa nuori tyttö. "Minä kuulen hiipiviä askelia."
Pakolaiset piiloutuivat nopeasti kahden tiheän pensaan taakse.
Hiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat pakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia pensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre Haraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.