Pekka astui lähemmäksi vastustajaansa, katsoi terävästi häneen ja sanoi:
"Mitä tarkoitat sanoillasi?"
"Mitäkö tarkoitan", vastasi herrasmies yhtä ivallisesti kuin ennenkin, "etkö ymmärrä sitä, tuhmeliini?"
"En".
"Sittenhän olet tuhma, suurempi narri kuin minä…"
Etemmäksi ei ennättänyt hän, sillä samassa loikoi hän pitkin pituuttaan maassa. Korvapuusti, niin ankara, että kaiku siitä kauvan kierteli hongikossa, oli äkkiä saattanut hänet siihen asentoon.
Ikään kuin joustimilla varustettuna hyppäsi hän heti jaloilleen.
"Sinä löit kunniallista kruunun palveluksessa ollutta miestä", ärjyi hän kiukusta tulipunaisena; "siitä joudut sinä kovasti kärsimään!"
"Oh, ei hätää, onpas herra virkaheitto, ja olemmehan täällä kahden metsässä", arveli Pekka. "Minä en olekaan niin tuhma kuin luulet, sinä herrain kumartaja".
Näin sanoen antoi hän vielä hänelle toisen kunnon kolauksen toiselle korvalle, niin että hän vielä entistä hartaammin suuteli meidän kaikkien äitiämme maata. Kun hän sitten vielä oli antanut maassa matelevalle ystävälleen muutamia totuuden lauseita kotiläksyksi, lähti hän kiireisin askelin kotiansa kohden kulkemaan, jättäen onnettoman kilpailijan oman onnensa nojaan.