Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden. Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa, entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät; miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.
Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.
"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan, käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa meitä!" — ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.
Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi. Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse piilopaikkoihin.
Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.
"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.
"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva, sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja väkivallan."
"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse kiirehti metsään pakomatkalle.
"Paetako? Oletko hullu?"
"En ole mikään hullu… mutta…"