"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä jään mökkiini".
Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.
Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta, karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua väijyjäin paulaan.
Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa kotiin.
Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.
Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan asti.
Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen, lausui hän:
"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön, josta olen teille puhunut?"
"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.
"Ja hän oli yksin?"