Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen. Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!
Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa; pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella. Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli pelastanut karhun kynsistä.
Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.
"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään vainoojansa nähtävistä.
Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä mihin tahansa.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon. Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin ryöväyksen.
V.
Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle päin.
Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.
Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä vihasta salamoiden: