"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät meidän päällemme!"
Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin, että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella: "suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis ymmärtämään asiata.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan pistooliin.
"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt sekä järven että maan puolelta".
"Se on mahdotonta!"
"No, käykää katsomaan".
Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä, josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.
Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.
Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia sotilaita.
Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi haavoitettuna taistelupaikoilla.