"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"
Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää. Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.
Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua. Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa. Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa, putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta poikaansa.
Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.
Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.
"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja uusi into heräsi heissä.
Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta kovaa kokeneen Spof'in ympärille.
Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata. Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.
"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien valossa. "Antau!"
Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi. Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena jäi lepäämään.