"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan sotamiehet lähellänsä.
"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me emme itsekään voi sinulle sanoa".
"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.
"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.
"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".
Anni katsoi ihmetellen puhujaan.
"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies, "jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".
Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.
"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"
"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä vuodattaen; "missä olette te?"