"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".
"Häneltäkö, joka — joka surmautti minun isäni? — vai miten se olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.
Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän sydämessään.
"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän surmauttanut minun isäni?"
"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".
Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan, mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.
"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.
"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.
"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"
"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen kuulisi".