"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"
"Sen kyllä pian näytän sinulle".
Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa heti tunnotonna maahan.
Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta. Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan sortua.
"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.
"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä…"
Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.
"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän nyt on tekeminen?"
"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.
"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin miehet".
Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä maahan.