Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa ohitse menneet.
Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja pensaassa piehtaroivan ukon välillä.
"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian jaloillani myöskin!"
Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen selvitessä.
"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"
Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.
"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin, josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan nähtävissä.
Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo kolosta, — mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin pelkäämättömiä sotilaita.
Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti oli kohdannut.
"Mitä — mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa, missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.