"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.
"Mikä — tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä lisäksi kovasti hämillään.
"Anni?"
"Anni — An — An — Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin houreissaan. "Minä — en — ole — Annia nähnyt — Annia, missäs olisin nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".
Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää sairasvuoteiden vieressä.
"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta. "Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika joutuu; meitä tarvitaan."
"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.
"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja — kentiesi vielä Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan. Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja — siinä oli vielä toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa suorittaa lainansa — jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. —
Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän, asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.
Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua, vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.