"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta, missä tulin sen omistajaksi".
Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.
"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.
"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut sen, mitä veneessä puhuttiin.
"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä; sydän se on Pekallakin!"
"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen hyvyytenne".
"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".
Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan sydänkäpystä.
Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi tämän kunnian muille suonut.
Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään, sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua uudistamaan, ja Anni seisoi — tahi oikeammin istui — Pekan edessä ja vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.