I.
Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v. 1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se näyttää.
Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.
On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!
Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee, kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse, heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun repo tulee hänen luokseen aamuterveisille — ja laulavain lintujen parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää suutelivat niin hiljaan.
Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot nousevat korkeimmalleen.
Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee äänettömyys — tunniksi vaan!
Tämä hetki on juhlallisin.
Mikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka taholla!
Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.