— Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi…
Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut. Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija erittäin rakastavat.
Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.
Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.
"Voi kuinka kaunis aamu!" — kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa kohden. — "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"
Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.
Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.
"Ilma, Ilma!"
Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että hän oli kuullut äitinsä huudon.
Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille. Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään, joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.