"Ilma, Ilma!"
Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi suoraan äidin syliin huudahtaen:
"Mikä nyt on hätänä, mikä?"
"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin, metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. — "Ja noin puettuna sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."
Ilma pudisti päätään ja vastasi:
"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet. Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"
Kun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.
Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän, kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa synkistyivät:
— "Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana."
* * * * *