"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. — "Tänä yönä saamme puolustaa murrostamme!"
Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.
Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän koitteessa saapui murroksen luo.
V
Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa ovat taistelijain häiriöksi.
Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita; päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan, joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.
Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla, viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua; jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.
Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.
Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai, sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä. Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.
Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa. Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.