"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"
Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.
Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä lähemmältä, tarhapöllön huudon.
"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.
"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston; tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme, joka on herännyt."
Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä. Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun korkea ääni suoraan edessään huusi:
"Kto tam!" (ken siellä.)
Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.
"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen veitsen tuestaan. — "Kyllä minä hänelle annan!"
Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen. Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia, siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.