"Operot!" (eteenpäin!)
Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään. Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta. Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa; hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä. Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.
Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto. Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa silmänräpäyksessä kimpussaan.
"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; — "etkö näe, kuinka miehesi pakenevat?"
Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:
"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."
"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että tämä vapisi.
"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.
"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi, pääsevät."
"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.