Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja; laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä; sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita ja kuolevia sekaisin.
Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen suurta nuijaansa täysin voimin.
"Herkeä jo!" — sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"
"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani, iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui maahan.
Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään, ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.
Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.
"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.
"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran — "kun kerran olen sinun saanut käsihini, en sinua niin pian päästä."
Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin. Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa, katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen jupisten:
"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."