Lappajärvellä.

I.

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla, joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli, luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta, missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin, varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta, kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle. Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa, osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein, vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta, joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen, väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi, liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa, millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen, saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta, Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua, kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut, ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki. Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia, ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy, että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta, jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi. Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja erittäinkin hyville.