Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli, ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.
Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:
"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan ole lepäävä."
Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle, luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.
Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus välähti.
"Aleksia", — puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, — "sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua, joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata; pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä? Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan, Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut mukaani!"
Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:
"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen, jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä tahdot, saat… vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään: "Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en! Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!" huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista — "miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni? Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"
Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:
"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka liihoittelivat edessään, — "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."