II.
Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä. Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri, näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:
"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."
Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.
Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut häntä ennen huomannut.
"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen pienen päänsä käsillään. — "Olisikohan hän tehnyt sen, että…"
Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään, vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka tähden Ilma hyvin tunsi hänen.
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua — "olkaa varovainen!"
Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin pelastuslaulu.
"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. — "Lukekaa se ja käskekää sitten!"