Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.
Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:
"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"
"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. — " Vaan minä en sitä pelkää ", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.
Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:
"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"
"Olen."
"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"
"Olen."
"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä iltana."