Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:
"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on sentään liian pieni maksu!"
Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka ja Ilma olivat paenneet.
Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti, kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:
"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti Kotschoffskyn tahdon."
"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.
"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä, sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan, joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin totta kuin tahdon autuaaksi tulla."
Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.
"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan paksuihin käsiin. — "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini vielä, vai ei."
"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa ottavaisesti.