"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, — "vaikkapa tie olisi toisen verran pitempi."
"Eteenpäin siis!" käski kasakka, — "pysykää vain jälissäni!"
Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä, ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut hänen huuliltaan.
Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan…, mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!
Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea, kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.
Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden käsiään yhteen:
"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän luokseen!"
Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt. Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli. Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:
"Elka!"
Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren heloittavaksi punaksi.