"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen. "Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan, ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen ympärilleen; — "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut katteinin käsiin!"
Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt, hän oli poissa.
"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" — sanoi hän; — "vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"
Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä, joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset haudattiin murroksen luona.
Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta, kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu. Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa. Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään. Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan, ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi itsensä erittäin vahvistetuksi.
Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.
Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan, astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona, joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.
"Ahaa" — sanoi Mikko ja silmänsä loistivat — "se kapula on Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi hän pojalta.
"Niin!"
"Onko vaara suurikin?"