"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."
Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.
"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.
"En", vastasi poika.
Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.
Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.
Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän, rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon, kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian heikko."
Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.
"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin kättä.
Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.