Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia kotkan-silmillään joka haaralle.
Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli, että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.
Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet vihollisen oksain välitse.
Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä joutua vangiksi.
Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.
Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin pitkäksi, kuin ai'ottu oli.
V.
Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen, että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin. Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita? Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika, sukkelana ja keveänä, kuin kissa:
"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään. Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.
"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. — "Et sinä enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti päätään.