"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. — "En enään koskaan saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"
Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.
Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on, että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen kirous:
"Perkeleen vietävä Venäläinen!"
* * * * *
Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen katsoen:
"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"
Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen, jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä, vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni; hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova käsky voitti rakkauden.
"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"
"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen puolestasi!"