Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa. Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen rukouksensa.
"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa; — "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"
"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon olla missä sinä olet."
Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman suhteen.
"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. — "Voisihan onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun täytyy jäädä tähän."
Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että tahtoi totella.
Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta, vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut kunniaksi mille päällikölle tahansa.
Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa. Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.
"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa. — "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"
Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa, katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi: