Menettämättä kallista aikaansa Roth kiiruhti odottavan joukkonsa luokse ja samoili sen kanssa muutamia tunteja Rajalahden rannoilta Kuruun asti. Tarkoituksena oli polttaa niin monta venettä kuin mahdollista.
Retki onnistui paremmin kuin voi odottaakaan. Anastettiin 20-30 venettä, joista toiset olivat varsin isoja.
"Niin", sanoi Roth, kun kaikki oli selvänä, "nyt sinä Spof otat päällikkyyden vesillä, sillä sinä olet siihen tottuneempi. Minä pysyttäydyn kernaammin maan puolella."
Lyhyen soutamisen jälkeen rohkeat sissit nousivat "Varassaareen" kohtaamatta ainoatakaan vihollista.
Pienessä sotilastorpassa herätti partioretkeläisten läsnäolo erilaisia tunteita. Vanha Yrjö tunnusti suoraan, ettei hän pitkiin aikoihin ollut tuntenut itseään niin iloiseksi kuin nyt. Kanuunain jyrinä ja kiväärien soitto oli hänelle muistuttava aikoja, joina hän taistellen kolmannen Kustaan puolesta oli kostuttanut verellään melkein jokaista taistelukenttää. Näistä hän nyt innostuneena jutteli kuten ennenkin. Ja lopetettuaan hän lisäsi:
"Olen iloinen, että Suomella on vielä miehiä, jotka uskaltavat uhrata henkensä, omaisuutensa ja verensä maansa pelastukseksi vihollisen orjuudesta."
Ilmassa oli sitävastoin vallalla toisenlaiset tunteet. Luonnollisestikaan hän ei olisi kernaasti nähnyt sotanäyttämöä muutettavan tälle paikalle. Isoisän tahtoa hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa, sillä hän tiesi, miten itsepäiseksi ukko tuli, kun joku uskalsi olla toista mieltä.
Vihdoin ei Ilma voinut enää vaieta. Yrjö ukon mennessä levolle hän laski kätensä vanhuksen olalle sanoen:
"Isoisä, nyt tulee kauhea aika."
"Joutavia", sanoi vanhus.