Eikä tämä suinkaan ollut tarpeetonta varovaisuutta, sillä pian vinkuivat venäläisten luodit aivan heidän päänsä ylitse.
Kapteeni Sergejevitshin raivolla oli tuskin mitään rajoja. Hän juoksi rannalla kuin ärsytetty peto, ja kaikki sotamiehet vetäytyivät sen vuoksi hiljaa ja varovasti takaisin, niin että kapteeni huomasi vihdoin olevansa aivan yksin.
Niilo oli kätkeytynyt rantapensaikkoon, josta hän vihdoin hiipi esille huomattuaan kapteenin alkavan rauhoittua.
"Vai näin, siinä sinä pahanilman lintu", karjui tämä. "Paras että sidottaisin sinut käsistä ja jaloista ja lähettäisin virran mukana varastetun lautan perästä."
"Kukas silloin veisi teidät Rothin ja Spofin lymypaikkoihin?" vastasi punatukkainen levollisesti. "Enpä luule, että tällä paikkakunnalla toinen suomalainen tahtoisi sitä tehdä."
Kapteeni Sergejevitsh huomasi punatukkaisen sanojen totuuden ja sanoi sen vuoksi levollisempana:
"Luulen, että voimme aamulla alkaa hakata uutta lauttaa."
"Siitä asiasta ei tarvitse ollenkaan huolehtia", sanoi Niilo. "Metsässähän on riittävästi puita, ja niistä saadaankin paljoa parempi ja kantavampi lautta."
Käyskenneltyään hetkisen kiivaasti edestakaisin rannalla sanoi kapteeni:
"Aamulla heti aletaan tehdä uutta lauttaa, sillä huomenna minun täytyy olla toisella rannalla."