"Siksi arvelen, että kernaasti voimme lykätä naimasuunnitelmat sodan loppuun. Vai miten?"
"Mi-miten tahdotte, Yrjö-vaari", vastasi Pekkalan Eerikki taipuvaisena. "Minä suostun siihen."
Hän otti sen jälkeen hattunsa ja rupesi lähtemään, mutta peräytyi ovelta takaisin kalmankalpeana ja huudahti:
"Herra Jumala! Herra Jumala! Venäläisiä, venäläisiä!"
* * * * *
Partioretkeläisten saavuttua "Varassaareen" puettiin Onni ja Jussi jälleen sotilaspukuihin. Mitalinsa he olivat kumpikin paetessaan kiinnittäneet nauhaan ja ripustaneet kaulaan lähimmäksi ruumistaan. Nämä olivat heille kauniita ja kalliita muistoja, joita he eivät mitenkään tahtoneet kadottaa.
Levättyään parisen tuntia ja virkistyttyään hieman ponnistuksistaan läksivät he kiertelemään saarta. Tosin olisi Onni suoraapäätä halunnut rientää hänelle niin rakkaaseen sotilastorppaan, jonka turvekaton saattoi eroittaa läntisen rannan puitten välistä, mutta hänen täytyi vielä malttaa mieltään jonkun verran. Roth aikoi tehdä retkeilyn ympäristöön, ja hänen oli kai tehtävä seuraa.
Jussin puhellessa muutamain kotikylän tuttujen kanssa käveli Onni yksin saaren läntistä rantaa katsellen alakuloisena kohti pientä sotilastorppaa, jonka piipusta vaaleansininen sauhu kieri taivasta kohti. Mutta yhtäkkiä hänen mietteensä keskeytti miehevä ääni:
"Mitäs siinä niin surkean näköisenä kuljet. Mikä sinulle on tullut?"
Onnin kohottaessa päätään seisoi vääpeli Roth hänen edessään.