"Niin, tuolla niitä lurjuksia on. Sulkekaa hyvin ovet. Hyväpä että saan vielä kerran temmeltää heidän kanssaan!"
"Mitä!" huudahti Pekkalan Eerikki, ja hänen katseensa ilmaisi sillä hetkellä mitä syvintä epätoivoa. "Aiotte tapella niin monen kanssa? Te yksin."
" Minä yksin ", huudahti Yrjö vanhus korostaen viimeistä sanaa. "Etkös sinäkin ole mukana, emmekö voisi pidättää heitä, kunnes Roth ja Spof kuulevat laukaustenvaihdon ja rientävät avuksemme! Kiiruhda, Ilma, ja ota kiväärit. Ne ovat latingissa. Luoteja ja ruutia voit ottaa isosta arkustani."
Pahemmassa pulassa ei Pekkalan Eerikki ollut koskaan ollut. Sydämessään hän kirosi sitä hetkeä, jona astui Kinnusen Yrjön kotiin.
"Kas tässä", sanoi Yrjö ja ojensi Eerikille pyssyn.
Pekkalan Eerikki vetäytyi taaksepäin ottamatta vastaan kivääriä. Nyt hän ei välittänyt halveksivista silmäyksistä, joita Yrjö loi häneen.
"Mikä hitto sinua vaivaa?" huusi vanha soturi suuttuneena. "Miksi sinä et tahdo…"
"Rikas Pekkalan Eerikki on raukkamainen pelkuri", sanoi Ilma ivallisesti.
"Minä en tahdo tapella, sillä minä olen rauhan mies", vastasi rikas talonpoika ja vetäytyi yhä kauemmaksi nurkkaan.
"Niin, niin", vastasi nuori tyttö halveksivaisesti. "Kun on kysymys torppareista ja niistä raukoista, jotka ovat sinulle velkaa, niin karjut villipetoakin pahemmin ja olet kiveäkin kovempi. Isoisä, nyt näet, minkä raukan tahdoit antaa minulle mieheksi."