"Eikä hän siksi pääsekkään", huudahti Yrjö Kinnunen vihaisesti, "mutta tapella hänen täytyy."
Pekkalan Eerikki oli vetäytynyt nurkkaan niin pitkälle kuin taisi.
"Kas niin, ota pyssy nyt!" huusi Yrjö ja kävi kauhistuneen miehen kimppuun.
Mutta tämä torjui molemmin käsin huutaen: "Minä en osaa ampua! Minä en ole koskaan opetellut ampumaan!"
"Se ei ole ollenkaan vaikeata. Minä näytän. Opit muutamissa minuuteissa."
"En, en, en, en!" huusi rikas talonpoika kauhusta käheällä äänellä ja teki käsillään torjuvia liikkeitä.
"No, seiso sitten siinä, raukkamainen pelkuri", karjui Yrjö Kinnunen, "mutta muista minun sanani, että joka raukkamaisena ensiksi karttaa vaaraa, sitä se myös ensiksi kohtaa."
Venäläiset olivat sillä välin hiipineet lähemmäksi sotilastorppaa. Sotamiesten takana kulki punatukka Niilo.
Nähtyään aamupäivällä joukon veneitä risteilevän Näsijärvellä arveli hän Rothin ja Spofin olevan partioretkillä, jonka jälkeen hän päätti tehdä uskaliaan retkensä pientä sotilastorppaa vastaan.
Pahimmillakin rikollisilla on hetkiä, joina heidän parempi "minänsä" pääsee voitolle, ainakin vähäksi aikaa. Niin oli Niilonkin laita. Hän oli rikollinen pahinta laatua, sillä hän oli isänmaanpettäjä. Kauan hän oli koettanut nukuttaa omantunnonnuhteita, ja aluksi se oli hänelle onnistunutkin.