Mutta nyt tullessaan tuottamaan tuhoa pienelle sotilastorpalle rupesi hän hetkiseksi epäröimään. Hän oli jo kutsumaisillaan pois hiiviskelevät sotilaat, mutta silloin Onnin kuva äkkiä ilmeni hänen eteensä. Hän oli näkevinään hänen kuiskivan helliä sanoja Ilman korvaan, ja äkkiä hänen kostonhimonsa heräsi uuteen eloon.
Ja hän käski sotilaita hyökkäämään torppaa vastaan. Itse hän tuli viimeisenä, sillä hän tunsi vanhan Yrjön päättäväisyyden ja pelkäsi hänen tarkasti ampuvan kiväärinsä luotia.
Venäläiset lähestyivät jokseenkin huolettomina suljettua ovea aivan kuin olisi ollut kysymys rauhallisesta vierailusta.
He naputtivat, mutta kukaan ei avannut. He jyskyttivät, mutta tulos oli sama. Sen jälkeen he koettivat kiskoa ovea auki, mutta se oli niin lujasti kiinni, että kaikki yritykset olivat turhat.
Kiväärinperät saivat sitten tehdä palvelustaan, mutta sekään ei auttanut.
Eräs sotamiehistä meni ikkunan ääreen. Mutta kun häntä samalla kohtasi kaksi uhkaavaa pyssynsuuta, vetäytyi hän nopeasti syrjään ja riensi Niilolle kertomaan näkemiänsä.
"Ampukaa pari laukausta ilmaan, niin varmaankin he taipuvat", sanoi punatukkainen. Mutta kun tämäkään kehoitus ei tuottanut tarkoitettua tulosta, huusi hän suuttuneena:
"No lähettäkää heille tervehdys ikkunasta, niin saamme nähdä, mitä se vaikuttaa."
Pekkalan Eerikki parka oli, kuten edellä mainittiin, tulisessa tuskassa. Venäläisten ensi laukausten pamahtaessa hän päästi hätähuudon ja olisi kellähtänyt selälleen, jollei seinä olisi ottanut vastaan. Vielä pahemmin kävi, kun uudelleen ammuttiin. Eräs venäläisten luodeista lensi seinään ainoastaan pari tuumaa hänen päänsä yläpuolelle. Sydäntäsärkevä huuto, ja Yrjö ja Ilma kuulivat raskaan ruumiin kaatuvan lattiaan.
Rikas Pekkalan Eerikki oli mennyt paljaasta kauhusta tainnoksiin.