"Olkoon siinä", sanoi Yrjö Kinnunen, kun Ilma aikoi rientää taintunutta auttamaan.
"Mutta jos hän kuolee, isä", huudahti nuori tyttö säälien.
"Mitä joutavia. — Sen sijaan että olisi ollut hyödyksi, tuo möhkäle nyt lepää tuossa ja…"
"Nyt näet, isä, ettei hän kelpaa minun miehekseni… Toistapa olisi jos Onni olisi täällä…"
Samassa lensi luoti ikkunan yläosasta ja tunkeutui vastakkaiseen seinään.
"Kah, nyt alkaa tulla täysi tosi", huudahti Yrjö. "Käy rinnalleni, Ilma, ja rupea lataamaan. Näytänpä miten suomalainen ennen vanhaan ampui ja ampuu vieläkin, vaikka on jo vanha ja harmaa."
Ja Yrjö Kinnunen, soturivanhus kolmannen Kustaan loistavilta päiviltä, näytti, että hänen jänteissään vieläkin oli voimaa ja katseessaan tarkkuutta.
Ennen pitkää hän oli kaatanut maahan kolme venäläistä soturia, mutta itse hän ei ollut saanut naarmuakaan.
Kun kaatuneiden toverit huomasivat tämän, alkoivat he nurista. Niilo käski keskeyttämään ampumisen.
Kun punatukkainen oli ottanut mielenvahvistusta viinapullosta, meni hän yksin ikkunan ääreen, josta näkyivät Yrjön harmaat hapset.