"Auttakaa minua kantamaan hänet metsään", sanoi punatukkainen sotamiehille. "Sitten pääsette ryöstämään mielin määrin."
Mutta tuskin olivat venäläiset ehtineet puutarhatilkun puoliväliin, kun näytelmä yhtäkkiä muuttui.
Joka taholta hyökkäsi talonpoikia ja porilaisia sotilaita vihollisten kimppuun, ja etunenässä olivat Onni ja Jussi.
Punatukkainen oli heti tajunnut tilansa vakavuuden. Hän näki Onnin hyökkäävän vastaansa, ja hänen huulensa vääntyivät julmaan hymyyn.
Ilma lepäsi pyörtyneenä hänen käsivarsillaan. Ajatuksen nopeudella hän veti esiin puukkonsa. Hän nosti sen turvatonta tyttöä kohti, ja koko hänen rajaton mustasukkaisuutensa keskittyi tähän huudahdukseen:
"Koska en voi häntä saada omakseni, niin ei häntä tuokaan saa!"
Onni päästi sydäntäsärkevän huudon, hänen pajunettinsa teki umpimähkään puoliympyrän; hän kuuli miten jokin sitä vastaan kilahti, ja katsoessaan eteensä näki hän Niilon puukon maassa Ilman vieressä. Sattuman oikku auttoi häntä viimeisessä hetkessä torjumaan Ilmalle tarkoitetun kuoliniskun.
Samassa silmänräpäyksessä kun hänelle onnistui iskun torjuminen, oli Jussi takaapäin heittäytynyt punatukkaisen kimppuun. Molemmat taistelijat piehtaroivat maassa, mutta vihdoin voitti vahvempi Jussi ja pani polvensa punatukkaisen rinnalle kuristaen häntä kurkusta.
Niilon kasvot olivat melkein mustanpunaiset Onnin tullessa esille.
"Päästä hänet", sanoi Onni. "Heti vääpelin saavuttua saa hän kyllä sen palkan, jonka jokainen isänmaanpetturi on ansainnut."