Tällä mestarillisella tavalla alkaa Runeberg runonsa "Sandels" kuvailla veristä Virran taistelua, joka oli vimmaisimpia, mitä koko sodassa oli. Venäläisten seitsenkertainen ylivoima ei voittanut ensimmäisellä rynnäköllä tuumaakaan jalansijaa.
Eräälle korkealle kunnaalle Linnan kylän itäpuolella oli suomalaisten päävoima sijoittunut neljään osastoon, joilla oli yhteensä kymmenen kenttätykkiä. Kunnaan rinteellä olevia pääosaston patteria komensivat aliluutnantit Gyllenborg ja Kalmberg, kukkulalla olevia Taube. Itse tykistön ylipäällikkyys täällä oli kapteeni Elfvingin käsissä.
Venäläisten rynnäkkö. Kauppilan vartioväen kimppuun oli tapahtunut niin äkkiä, etteivät suomalaiset olleet ehtineet syödä päivällistäänkään.
Kunnaan ylimmän patterin rintamavarustusten luona oli brigaadin päällikkö. Hänen silmänsä mittailivat tyynesti hyökkäileviä vihollislaumoja.
— Kas tuossa ratsastaa ruhtinas Dolgoruki, — huomautti Fahlander osottaen erästä nuorta ratsastajaa venäläisten rintaman etunenässä.
— Jos hän pääsee eheänä luotisateen läpi, niin… —
Nämä sanat lausui Sandels. Mutta hän ei ehtinyt ajatustaan loppuun, sillä samassa kuului yhteislaukaus juoksuhaudoista joihin oli sijoittunut Savon jääkäreitä. Ja kun ruudin savu vähän ajan kuluttua oli haihtunut, ei näkynyt jälkeäkään ruhtinas Dolgorukista. Sen sijaan syntyi venäläisten riveissä liikettä, josta nähtiin, että ruhtinasta kannettiin haavoittuneena pois.
Upseerien onnistui kuitenkin saada rivit jälleen järjestykseen, jonka jälkeen noin tuhatmäärään nouseva joukko uudella innolla hyökkäsi pattereita kohden.
Alempana olevissa juoksuhaudoissa oli Valter Jernfält sekä kolme muuta ystäväämme. Nämä antoivat pyssyjensä paukkua lakkaamatta.
Mutta vihollinen ei ollut milläänkään luotien viuheesta, vaan eteni etenemistään varmasti.