— Kautta sieluni, tulevat suoraa päätä pattereille, — ihmetteli Kokko hämmästyneenä.
— Antaa niiden tulla, — vastasi Jernfält. — Onhan meillä Malm,
Duncker ja Fahlander vastassa. —
— Entä brigaadin päällikkö, — huomautti Kärki. — Hän yksinään vastaa kokonaista armeijaa. —
Valter Jernfält aikoi vastata, mutta samassa huudahti Onni osottaen pelloille päin, joiden poikki venäläiset olivat menossa:
— Nainen juoksee tuolla! Ei, tuolla noin! Enemmän oikealle kädelle!
Juuri siellä! —
Kauppilan talosta peräytyvän vartioväen turvissa juoksi todellakin eräs nainen. Tumma tukka heilui hajallaan tuulessa.
Valter Jernfält luuli nähneensä ennenkin tuon naisen. Ja hänen koettaessaan johtaa muistiinsa, missä ja milloin hän oli naisen ennen tavannut, saapuu paikalle Sandelsin ajutantti, luutnantti Vallgren tuoden käskyn, että jääkärien oli hetimmiten vetäytyminen varustuksien suojaan.
Jääkärit olivatkin jo liikkeellä, kun Kauppilasta tuleva joukko ehättää hautojen yli. Etumaisena juosta puhkii mainittu nainen.
Hänen katseensa harhailivat levottomina miehestä mieheen, kunnes viimein pysähtyivät luutnantti Jernfältiin.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän tämän vieressä ja tarttui käsivarteen. Samassa tunsi luutnantti naisen Katriksi. Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus ja hän aikoo kysyä, mihin Olga oli joutunut, mutta samassa alkoi Katri semmoisella hädällä selittää seikkailuaan ja Olgan joutumista kasakkojen käsiin, että siitä vaivoin voi selvää saada. Lopuksi hän sanoi: