Olgan tulo toi Niemeen iloa ja elämää ja oikein oli liikuttavaa nähdä sitä vilpitöntä ystävällisyyttä, millä talon palvelijat tervehtivät Olgaa, kun saivat häntä seuraavana päivänä nähdä.
* * * * *
Marraskuun 16 päivä 1808 oli kylmä ja tuulinen. Lunta ryöppysi tuntimääriä, niin että tuskin erotti kymmenen kyynärän päähän eteensä.
Maantietä pitkin Piippolasta päin kulki eräs mies ja nainen. Elähtäneitä olivat molemmat ja jos heitä lähemmin tarkastamme, tunnemme heissä ukko Hiukan ja Nellan, Onnin äidin. He kulkivat kovasti, sillä viima oli pureva. Mutta kun ei tälläkään tavoin ruumis ottanut pysyäkseen lämpimänä, veti ukko poveltaan pienen viinanassakan, otti siitä siemauksen ja tarjosi tilkan tyttärelleenkin.
Se tekikin lämmittävän vaikutuksen.
— Ompa siitä jo aikoja, kun Onnista on mitään kuulunut, — virkkoi ukko Hiukka, kun Pulkkilan kirkonkylän äärimmäiset hökkelit alkoivat häämöttää. — Vieläköhän poika elää? —
— Älkää puhuko niin, isä, — sanoi Nella pyyhkien karkealle poskelleen hyytyneen kyynelkarpalon.
— Niin, tulee sitä tämmöisinä aikoina ajattelemaan kaikkea ja ottamaan vastaan vaikka mitä, — vastasi Hiukka. — Jos hän on kaatunut, niin sen tiedän, että hän on miehenä kaatunut, niin poika kuin onkin. —
Samassa sattui Nella katsahtamaan taaksensa. Hätäisesti tarttui hän ukon mekon liepeeseen ja sanoi:
— Mitä väkeä tuolta jälestä päin tulee? —