— Niin, kyllä hän vielä eli minun lähtiessäni Iisalmelta taistelun jälkeisenä päivänä, —
— Kuulehan, — tokasi Hiukka ja tarjosi pullostaan viimeisiä tilkkoja
Kokolle, — tuleeko brigaadi ihan varmaan tänne Pulkkilaan? —
— Ihan varmaan, sen pitäisi tulla tänään. —
Pari tuntia tämän jälkeen nähtiin jo Savon brigaadin etujoukko. Pulkkilan kylään oli kertynyt semmoiset joukot ihmisiä, että kaikki asunnot olivat ahdinkoon asti täynnä.
Hiukka ja Nella olivat eräässä talossa kylän eteläpäässä. Puoleen ja toiseen siinä arvailtiin ja tuumittiin, milloinkahan Onni näkyisi.
— Saapas nähdä, minkä näköinen poika nyt on, — arveli vanha hiihtäjä ja raapi miettivänä korvallistaan.
— Minkähän lienee, — säesti Nella. — Taitaa olla hyvin päivettynyt. —
— Päivettynyt syksyllä! —
— Tosiaankin, syksyhän nyt on. Mutta on se varmaankin kasvanut. —
— Totta kai. Onhan siitä jo vuosi pojan lähdöstä. Mutta se ei merkitse vielä mitään, kunhan olisi säilyttänyt hyvän sydämmensä ja täyttänyt aina velvollisuutensa isänmaata kohtaan. —