Ja tuolta se jo näkyikin tulevan.
— Nyt ne tulee, — kuiskasi Kokko Nellan korvaan. — Näettekö joukkoja tuolla? —
— Näen. —
— No pitäkää silmänne auki, sillä olen varma siitä, ettette Onnia tunne. —
Näin sanoen riensi Kokko järjestämään miehiään voidakseen sotilaallisella tavalla ottaa vastaan tovereita.
— Herra tule ja siunaa, isä! — huudahti Nella jääkäripataljoonan reippaasti marssiessa ohi. — Tuollahan se minun poikani on! —
Pitkä, solakka nuorukainen, joka marssi eräässä eturivissä, käänsi samassa äkkiä päätään. Hänen katseensa kohtasi Hiukan ja Nellan. Näki selvästi pojasta, että hän olisi niin mielellään rientänyt rivistä syleilemään rakkaita omaisiaan, mutta sotakuri oli voittamattomana esseenä ja tukahdutti tunteet. Mutta kukaan ei voinut häntä estää iloisesti nyökäyttämästä päätään äidille ja iso-isälle.
Puoli tuntia tämän jälkeen työntäytyi jo Onni väkijoukkoon omaisiaan etsimään. Viimein hän keksikin nämä väen vilinästä ja kietoen takaapäin kätensä äidin kaulaan sanoi:
— Jumalalle kiitos, että vielä elätte ja olette terveet! —
Ja sitte taas syleiltiin ja tervehdittiin ja kun nämä temput päättyivät, pani ukko Hiukka kätensä puuskaan, katseli hyvän aikaa Onnia, joka oli kasvanut koko lailla, ja sanoi entiseen tapaansa: