Duncker, joka seisoi vähän matkan päässä Kokosta, kuuli nämä sanat. Hän kääntyi silloin tuohon vanhaan sotilaaseen päin ja hänen vakavat kasvonsa hieman kirkastuivat, kun hän sanoi:
— Sillä tavoin se savolainen puhuu ja tekee. Lujasti päälle, pojat!
Elävinä eivät he meitä saa! Koettakaamme murtautua läpi! —
Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Samassa kun Dunckerin piti panna täytäntöön aikeensa, rynnisti häntä vastaan eversti Karpenkoff, joka Hörnehammarista tullen sulki häneltä tien.
— Everstiluutnantti, — huusi Karpenkoff ratsastaen rintamasta esiin, — te olette saarroksissa, josta ette voi päästä mihinkään. Olette taistelleet ihmeteltävällä urhoollisuudella ja sen tähden te voitte antautua, tahraamatta senkautta vähääkään omaa tai sotamiestenne mainetta. —
Dunckerin vakavat kasvot muuttuivat vieläkin synkemmiksi. Ja melkein samassa hän huusi:
— Moisen solvauksen voi pestä ainoastaan verellä. Tulta! —
Samaan aikaan antoi Karpenkoffkin samallaisen käskyn. Solvaus tulikin verellä pestyksi, niin kuin Duncker oli toivonut, mutta se tuli hänen omalla verellään.
Useampien luotien lävistämänä kaatui hän Kokon käsiin. Kärki ja Onni riensivät samassa apuun ja ottivat kuolettavasti haavoittuneen päällikkönsä käsiinsä.
— Nyt päälle! — karjui Kokko. — Tänne miehet! Kannetaan hänet vihollisrivien läpi. Eespäin! —
Savolaiset hyökkäsivät. Ensimmäinen venäläisten rivi musertui ja näytti siltä, kuin murtautuminen olisi mahdollinen.